sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Anni Kytömäki: Kultarinta


Kultarinta on ihana ja herkkä teos isän ja tyttären elämästä. Se on kertomus toisinajattelijoista, jotka haluavat vain elää rauhassa. Tarina ihmisestä, joka ei sovi yhteiskunnan asettamaan muottiin. Tarina hiljaisesta ja arasta. Tarina  ihmisistä. Ja karhusta. Ja luonnosta.

Kultarinta sijoittuu vuosiin 1903-1937. Aikavälille mahtuu paljon; Suomen itsenäistyminen, kieltolaki, muilutukset.. tarina päättyy, kun talvisota alkaa rapistella nurkan takana. Kirjassa vaikeatkin asiat tuodaan esille lempeästi. Kuinka punakaartilaisten lapset selviävät vanhempiensa menneisyydestä? Kuinka kieltolain rikkomisesta menetti senkin mitä oli vielä jäljellä ennen alkoholiin sortumista? Kuinka tuttu ihminen saattoi muuttua vaaralliseksi ja kylmäksi kohdetessaan väärää ideologiaa kannattavan ihmisen? Kuinka suhtauduttiin aseista kieltäytyjään, kun isänmaallisuus tuli osoittaa nimenomaan puolustusvalmiutena?  

Luonnon merkitystä kirjassa ei voi painottaa liikaa. Luonto on  näyttämönä kaikelle, se yhdistää kaukana olevat, luonto on koti ja piilopaikka. Luonnon ja ihmisen suhdetta toisiinsa korostetaan. 
Lisäksi merkittävä osa kirjaa on karhu. Karhu on ensisijaisesti ystävä, jota pitää suojella. Karhu ja ihminen ovat läheisiä ja metsässä asuva ystävä saattaakin olla karhu. 

Lukiessa tuli tunne, kuin olisi itse mukana kirjan tapahtumissa. Tunsi kuinka sammal painuu askelten alle, miltä tuntuu talvi kaukana kaikesta, millainen kokemus on kohdata karhu, miltä tuntuvat märät lapaset kun on rakentanut lumitunnelia kokopäivän ja miltä tuntuu kadottaa pohja elämältä. Tunsin musertavaa surua, pakahduttavaa iloa, rakkautta ja pelkoa. 

Anni Kytömäki on onnistunut punomaan niin ihmeellisen romaanin, että sitä on vaikea kuvailla juuri niinkuin haluaisin. Mutta kerrottakoon, että teos nousi heti kerralla omalle Top5 lempikirjani- listalle, mikä tapahtuu vain silloin kun kirja todella tekee vaikutuksen. Ja tämä teki niin syvän, etten saa sitä edes sanoiksi. <3

Siirtolohkareesta hahmottuu kaksi pyöreää korvaa ja tylppä kuono. Kivisen pään takana kallion laki kaartuu köyryiseksi seläksi, joka jää hämärään, mutta alempana vaaran ranta hehkuu auringonvaloa. ーー Puristan kaidetta ja katson. Mineraaleja ja valoaaltoja, ne ovat vain mineraaleja ja valoaaltoja. Ja silti näen, että järvenselän takana metsästä nousee kultarintainen karhu. Viimeinen, se johon aseet eivät ole pystyneet.
 (Kultarinta s. 361)